Europositron weblog

Nyt kun käydään keskustelua lähdesuojasta, olisi syytä käydä myös keskustelu toimittajien ja julkisen sanan moraalista. Olipa lähde mikä hyvänsä, poistaako tiedon julkaisu toimittajan ja julkaisun rikosoikeudellisen vastuun, vaikka ne tietävät taikka olisi pitänyt tietää julkaisevansa ilmiselvästi kunniaa ja ihmisoikeuksia loukkaavaa aineistoa. Tässä on erityisesti kunnostautunut Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Pietiläinen, joka varmasti tietää tekevänsä rikoksen kuten myös lehden vastuullinen päätoimittaja.
Tässä otetaan tietoinen riski olettaen, että teosta julkisuuden tuomitsema ei pysty enää puolustautumaan ja tullaan tuomitsemaan näin luotujen ennakkoasenteiden perusteella ilman kiistatonta näyttöä. Pitääkö aina loukatun nostaa kanne, vaikka selvät tapahtuneen rikoksen tunnusmerkit löytyvät artikkelista?
Julkisen Sanan Neuvostokin myötäilee sanavapauden nimissä tätä rikollista “hyvä veli” verkostoa ja ottaa harvoin jos ollenkaan kantaa loukatun puolesta. Kyllä maatamme hallitseva virkamies-diktatuuri mukaan luettuna oikeuslaitoksemme lannistaa alamaisensa yhtä tehokkaasti kuin naapurimaamme aikaisempi kommunistidiktatuuri. Tähän on liittynyt kritiikittömästi päämediat.
Lähdesuojaakin tulisi punnita suhteessa siihen, miten suuria vahinkoja yksityinen
henkilö on kärsinyt siitä, että viranomainen tavalla tai toisella on saattanut julkisuuteen tietoja, jotka tulisi lain mukaan pitää salassa. Nyt käydyissä keskusteluissa on viitattu ainoastaan Alpo Rusin tapaukseen, joka sekin on
annettu julkisuuteen virkamiesten toimesta ja vähätelty asiaa yksittäisenä ilmiönä. Virkamiesten ja median yhteistyöstä ovat myös pelottavina esimerkkeinä Nils Gustafssonin, Lisitsynien ja keksijä Rainer Partasen tapaukset, jotka ovat vain jäävuoren huippu, on varmasti kymmenittäin kohtaloita, joissa uhrit eivät ole kyenneet puolustautumaan.
Jatkokeskustelussa olisi myös median edustajien vastattava kysymykseen,
miten estetään syyttömän ihmisen murskaaminen julkaisemalla viranomaisten
tahallaan vuotamaa syyllistävää tietoa.

Rainer Partasen tapauksessa pakkokeino-oikeudenkäynnin tuomari Leena Pettinen teki viranomaisena rikoksen ”unohtamalla” salassapitomääräyksen päätöksestään.
Muutenkin päätös mukaili tutkinnanjohtajan käsityksiä, jotka sitten näin saatiin
vääristellyt tiedot julkisuuteen. Kaikkiin juttuun osallistuneiden virkamiesten toimenpiteisiin liittyy niin paljon ennalta sovittua, että varsinaisen oikeudenkäynnin tuomari Maritta Pakarisella ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä muunlaista päätöstä kun hän teki. Vakaa epäilyni on, että Rahoitustarkastus arvovallallaan on koko jutun aloittanut, muuten eivät virkamiehet polkisi niin räikeästi yksityisen kansalaisen oikeuksia.
Mainitkaa yksikin syy, minkä vuoksi salassapitorikokseen syyllistynyttä viranomaista
ei pitäisi laittaa vastuuseen teostaan, kun salassapidon rikkominen on tapahtunut tarkoituksin tuhota yksityinen ihminen. Kun tähän liittyy vielä epätotuuksien merkitseminen päätösasiakirjaan, tulisi oikeuskanslerin ehdottomasti vaatia
asianomaisen tuomarin viraltapanoa.
Vielä pelottavamman esimerkin oikeuslaitoksemme moraalisesta rappiosta tarjosi
hiljattain MOT-ohjelma, joka esitti selvät todisteet konsulttien törkeistä petoksista
ja virkamiehen lahjusrikoksesta, mutta jotka poliisi jätti ottamatta huomioon ja
syyttäjä teki asioissa syyttämättäjättämispäätöksen. Kaiken taustalla epäiltiin olleen silloisen työministeri Tarja Filatovin mahtikäsky lopettaa tutkimukset. Koska asiasta
ei ole ollut julkisuudessa sen enempää, lienevät oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies saaneet käskyn olla puuttumatta asiaan. Kuvaavaa median
käytökselle on, että mikään muu tiedotusväline ei ole julkaissut sanakaan asiasta.

Tarkkailija.