Europositron weblog

Alla kertomus edellisestä 90 luvun noin 20 vuotta sitten tapahtuneesta lamasta ja pankkikriisistä, kyseiset kriisit on aina meidän rälssi tahojen itse junailemia taitamattomuuttaan ja uskoon omasta erehtymättömyydestä. Lue mielenkiintoinen tarina rälssi miehistä jotka aina selviävät ilman että kengät kastuu. Osa on vielä tänään merkittävissä asemissa suomessa ja euroopassa.

Suomen Pankin rooli
Vakaan markan linja perustui ajatukseen, että kiinteä kurssi on ankkuri, joka pakottaa talouden hitaanpaan inflaatioon. Kaikki eivät pohtineet loppuun saakka, mikä oli inflaation hidastava mekanismi kiinteän kurssin vallitessa. Pyrkimys päästä eroon devalvaatiosta oli ollut käytännön talouspolitiikassa usein ennenkin vahva, varsinkin devalvaation jälkeen. Mauno Koivisto korosti 1970-luvun taantuamasta lähtien, että rahan arvo voisi välillä myös vahvistua. Vakaan markan linja oli uhattuna 1986. Tuolloin syntyi hallituksen sisällä riita devalvaatiosta, kun vientinäkymät heikkenivät. Keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen vaati devalvaatiota idänkaupan uhkaavan laskun vuoksi ja ajautui kiistaan Sorsan kanssa. Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa torjuivat hankkeen ja tästä eteenpäin he alkoivat yhä tiukemmin esiintyä vakaan markan edusmiehinä. Vuoden 1986 episodi vaikutti myös keskustalaisten ja sosiaalidemokraattien välirikkoon. Vakuutus pitäytymisestä kiinteään kurssiin annettiinkin sitten sekä Holkerin (1987) että Ahon (1991) hallituksen hallitusohjelmissa. Vakaan markan hiljaisia arvostelijoita oli edelleenkin Keskustapuolueen piirissä. Teollisuus tuki valuuttapoliittista linjaa, mutta kaikki yritysjohtajat eivät olleet täysin sydämin mukana. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit löysivät Holkerin sinipunahallituksessa vahvan markan linjasta yhdistävän tekijän. On käsittämätöntä, että suomalainen työväenliike innostui niin kovin vahvan markan linjasta. Todennäköisesti taustalla vaikutti keskuspankkiirin ja johtavan sd-poliitikon Mauno Koiviston vahva asema.

Koiviston juntta

Europarlamentaarikko Esko Seppänen kirjoittaa Suomen Pankin roolista osuvasti: ” Vahvan markan politiikka oli ideologinen valinta, jonka tueksi valjastettiin koko tajunnantuotantoapparaatti. Se miten tuo tapahtui, kirjoitti Lauri Viita jo vuosikymmeniä sitten seuraavalla tavalla: “Taiteen, tieteen ja uskonnon kolmiyhteisin hurmoskeinoin, sivistyskoktailein, oli taottu hymyilevän poroporvarin, typerän, mutta kavalan ja tarmokkaan keräilijäidiootin tueksi niin valtava variksenpelätinarmeija sisäistä näkemystä, puhdasta järkeä, ismejä, logioita, tilastotaulukoita, jos jonkilaista käyrää ja väärää sellainen määrä, etteivät mokoman ihmeen eessä edes sen loihtijat itsekään voineet muuta kuin antautua, pudottaa aseensa ja ojentaa kätensä taivasta kohti".

Talouspolitiikan virheet monikertaistuivat liberalisoinnin kanssa. Vahvan markan politiikasta tuli tappava myrkky. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja Kalevi Sorsa pani sanan kiertämään, että niiden puolueiden, jotka haluavat vaalien jälkeen hallitukseen, pitää liputtaa vahvan markan politiikan puolesta. Sorsa sai sen politiikan taakse myös sosiaalidemokraattisen ay-liikkeen ja sen johdosta SAK oli hampaaton. Sen johto ei välittänyt 1980-luvun loppuvuosina siitä, että suomalainen raha pakeni maasta ja että tilalle tuli tuontitavaraa syömävelaksi. Uusi puheenjohtaja Lauri Ihalainen oli yliarvotetulle markalle uskollinen. Hän oli valmis ideologian puolesta jopa alentamaan velkaantuneiden ihmisten palkkoja.

Kokoomus tarttui kahden vuosikymmenen oppositioajan jälkeen Sorsan syöttiin ja siltä pohjalta Koivisto nimitti Suomen Pankin johtajan Harri Holkerin sinipunahallituksen. Hän sen teki. Kun vahvan markan politiikan aikana rahaa tuotiin keinottelutarkoituksiin, yhteiskunta salli sen tapahtua. Valvojat eivät valvoneet. Siitä syystä lamasyyllisiä löytyy pankkien ohella Suomen Pankista ja Pankkitarkastusvirastosta.

Vaikka rahahanat avattiin yhdellä kertaa Suomessa, niin ihmisillä oli oikeus odottaa, että se oli viisasta politiikkaa. Mutta kun rahahanat sitten keväällä 1989 pantiin yhtäkkiä kiinni, katkaistiin yhteiskunnallisten toimintojen jatkuvuus. Silloin katkaistiin myös ihmisten tajunnan jatkumo, käsitys siitä mikä oli viisasta ja oikeaa, ei enää toiminut. Kokemusperäistä tietoa siitä, mitä piti tehdä, ei enää ollut. Se, että tehtiin U-käännös ja mentiin äärimmäisyydestä toiseen, loi ihmisiin perusteltua katkeruutta. Markan arvosta oli tullut pyhä lehmä, jota palvoi presidentti Mauno Koiviston johdolla maan koko poliittinen eliitti. Markan palvonnan synodiin kuuluivat SDP:n ja SAK:n johtajat. Ehkä se johtui siitä, että markkaa oli sidottu “demariin", mitä nimitystä valuuttadiilerit käyttivät Saksan markasta.

Vaikka on ollut käsitys, että filosofihallitsija Mauno Koivisto oli näkijä, mutta ei tekijä, häntä on pidettävä sisäpolitiikan Suurena Subjektina ja tekijänä. Vallan “parlamentaroiminen” on ollut vain sanahelinää. Koivisto ei kuitenkaan jättänyt sormenjälkiä sinne, missä päätökset Suomen alasajosta on muodollisesti tehty. Koivisto oli sinipunahallituksen kätilö. Onneton vahvan markan politiikka kirjattiin sen hallituksen ohjelmaan, kuten myös Ahon hallituksen ohjelmaan. Koivisto oli kovan markan kummisetä. Hinta Koiviston entisten aseveljien sivistyksestä on ollut se, että Suomi joutui uhraamaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Koivisto ei kuitenkaan toiminut yksin. Hänen sisäpoliittiseen junttaansa kuuluivat ainakin Suomen Pankin johtokunnan jäsenet Rolf Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri ja myös Kalevi Sorsa. Junttaan kuuluivat myös sinipunahallituksen valtionvarainministeri Erkki Liikanen, jonka kardinaalimunaus oli verotuksen keventäminen noususuhdanteessa. Silloin ei olisi saanut keventää veroja, ei erityisestikään suurituloisten veroja. Hyvistä periaatteista ei silloin välitetty, ja Liikasen poliittisia tarpeita varten Rolf Kullberg jopa suostui laskemaan peruskorkoakin tilanteessa, jossa sitä olisi pitänyt nostaa. Iiro Viinasta voidaan pitää ainakin juntan ehdokasjäsenenä. Mielipiteidensä puolesta hän oli mitä sopivin kandidaatti.

Herrat pelastuvat

Kun kysymyksessä on oikein iso vastuu, niin herrat pelastuvat aina kuin ihmeen kautta. Kun alkoi lama, Erkki Liikanen katosi kuvista. Koivisto nimitti hänet poliittiseksi sihteeriksi Brysseliin. Kun tuli pakkodevalvaatio ja juntan jäsenille erouhka, Koivisto pyysi Kullbergia, Puntilaa ja Sorsaa jatkamaan tehtävissään. Vähän myöhemmin Kullberg kuitenkin erosi, ja valittaessa hänen seuraajansa eduskunnan pankkivaltuusto antoi ensin kertoa itselleen, kuka olisi presidentin mielestä sopivin ehdokas. Sitten presidentiltä kysyttiin, sopisiko kyseinen ehdokas. Kun sopi, niin presidentti nimitti uuden pääjohtajan pankkivaltuuston ehdottomalla tavalla. Uusi pääjohtaja oli liberalistisen politiikan rautarouva, johtokunnan uusin jäsen Sirkka Hämäläinen. Jollakin seniorijäsenllä saattoi olla pyrkyä pääjohtajaksi, mutta nostetta ei ollut kenelläkään. Se, että keskuspankin johtkunnan jäsenet ovat presidentin aktiivisesti nimittämiä, antaa presidentille liikaa sisäpoliittista valtaa. Se on tehnyt mahdolliseksi “manuaalisesti” toimeenpanna rahapolitiikan.

Yleensä kaikki Suomen Pankkia koskevat lakiesitykset valmistellaan Suomen Pankissa. Se on ollut traditio eikä hallitus ole vuosikymmeniin muuttanut Suomen Pankin esityksistä piiruakaan. Pankkivaltuustoon jäsenillä on harvinaisen vähän omaa tahtoa. Jos heillä olisi enemmän yhteistä tahtoa, myös presidentti joutuisi taipumaan eduskunnan pankin tahtoon. Nyt kuittenkin valta on ollut pyhällä synodilla, joka täydentää itse itseään. Kun pankkitarkastovirasto syksyllä 1993 siirrettiin Suomen Pankin yhteyteen, Koivisto nimitti rahoitustarkastuksen johtajan Jorma Arangon siitä huolimatta, että pankkien valvonnassa ei voida enempää epäonnistua kuin Arangon johdolla Pankkitarkastusvirasto oli epäonnistunut.

Pankkivaltuustossa paikka päätettiin julistaa yleiseen hakuun. Sitten presidentin sanottiin haluavan asiassa “pikaista ratkaisua” ja niin pidettiin ylimääräinen kokous, jossa päätettiin esittää Koivistolle Arangon nimittämistä mainittuun virkaan ilman hakumenettelyä. Jaakko Lassila kertoo kirjassaan, että Aranko soitti hänelle, että jos hän voisi vaikuttaa siihen, että hänet valittaisiin tuohon virkaan Linnamon jäädessä eläkkeelle. Lassila vaikutti asiaan ja KOP:n asiat jäivät pankkitarkastusvirastolta selvittämättä Arangon valinnan myötä. Henkilökohtainen etu ylitti yhteiskunnan edun, kun hyvä veli järjestelmä toimi.

Pankkitarkastusvirasto on samanlainen kultapsossukerho kuin johtokuntakin. Se toimii tavalla, josta Jussi Linnamo sanoo osuvasti, että puudeli taluttaa kävelyttäjäänsä. EMU-vaatimuksiin kuului, että kansalliset pankit tehdään riippumattomiksi poliittisista päätöksentekijöistä, jotta ne voisivat tarpeeksi raakasti ajaa sitä yhden ainoan opin politiikkaa, jota kutsutaan nimellä “hintojen vakauttaminen” ja jossa ei välitetä mistään muusta. Jopa arvovaltaisen amerikkalaisen MIT-yliopiston professoreiden mukaan se on aivan väärää politiikkaa, mutta se sopi Suomen Pankille. Koiviston juntta piti vallan siitä huolimatta, että “manuaalinen” rahapolitiikka ajautui konkurssiin. Huonommin ei olisi voinut mennä.
Lähettänyt Erkki Aho klo 19.31
Lainannut Emerituskeksijä.