Niin vanhaksi mua älä sano
ettei olis henkeni kidassa jano.
Vaivoillasi vaikka ei lie lukua,
ihminen olet hengen sukua.
Tuska löylyä tuikeaa,
vaivan totista saippuaa,
äläpäs pakene niitä.
Ehkei nekään sinulle riitä.
Pehmeni ehkä vain pintalihat
eivät luut,
eivät suut
eivätkä verien vihat.
Kerran koetin olla kuin muut,
suuni koin panna kuin ovat muitten suut.
Enpähän osannut seurata toisia suita-
loilotin paria tahtia erillä muita.
Niin, se on yksin-eläjän kitkerä totuus:
luulut omaan tahtiis ja omaan rotuus,
vertesi veljet haudoista antavat kättä
tai,kenties,ovat vielä syntymättä.
Hm. Tuulinen paikka tämä Suomenmaa.
Joka suunnalta puhurit puuskuttaa.
Tupa täytyy olla tukeva täällä,
ja melkeinpä, ilkeimmällä säällä,
on kynnettäväkin turkit päällä.
Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.
Teksti on Aaro Hellaakosken 1946 ilmestyneen Huojuvat keulat-lyhyesti kuuluvaan runokokoelmaan.
Runon ajatus-sisältö ja mietelmät tulkitaan nykyisin
luovuuden toimintaympäristön saamisen vaikeudeksi. Kun suurin kansanryhmä menee aurattua ja viitoitettua tieuraa-pilkataan oman tiensä kulkijoita eksyneinä ja harhautuneina.
Näin voi ollakkin menneisyydessä ja nykyisyydessä.
Mutta ovatko omantienkulkijat löytäneet paremman tulevaisuuden reitin ja tavan kulkea-sitä vanhan reitin käyttäjät eivät helpolla hyväksy ja pelkäävätkin uutta ja muutostilannetta.
Pelkkä umpihangessa tallaaminen tuntuu kuuluvan Suomessa “harmaaseen alueeseen". Viranomaisten tulkinnan mukaan tämäntapainen toiminta on jopa lainvastaista-Kyllä Aaro Hellaakoski oli paljon aikaansa edellä 1946. Eipä ole olosuhteet ja asenteet paljoa muuttuneet kuudessa vuosikymmenessä.
Mutta nyt muutoksen aika on tullut!
Ab Europositron Oy:n sijoittajaryhmä
This entry was posted on 30 Jul 2009 at 11:58 by rainer and is filed under Uutiset.