Europositron weblog

Tämänkertainen MOT-jakso Naapuri-blues on jatkoa toimittamaani sarjaan, jonka aiemmat osat olivat nimeltään ”Häätö-blues” ja ”Ostari-blues”. Yhteistä näille jutuille on, että ne ovat tarinoita pienen ihmisen osasta yhteiskuntakoneiston rattaissa.

Trilogian täydentävä kolmas osa kertoo naapureiden katkerasta vihanpidosta ja siihen liittyneistä oikeuden tuomioista. Tarinan päähenkilö, maanviljelijä Tuomo Halmemies tuomittiin naapurinsa töytäisemisestä autolla 60 euron sakkoihin.

Kannattaako nyt näin vähäpätöisestä asiasta tehdä puolen tunnin ohjelma valtakunnalliselle tv-kanavalle? Naapuririitojahan löytyy vähän jokaisesta kylästä, eikä kuudenkympin liikennesakoissakaan ole paljon kummasteltavaa.

Tämän raportin tapahtumaympäristöä ovat riita ja naapurikiusaaminen, mutta jutun polttopiste on muualla. Keskiössä on suomalainen oikeuslaitos sekä laillisuusvalvontaviranomaiset, joiden tehtävä on tarjota oikeutta ja laillisuutta kahnauksiin joutuneille kansalaisille. Vaihtoehtona sille on oman käden oikeus.

Tuomioistuimet käyttävät kovinta mahdollista yhteiskunnallista valtaa. Ne voivat viedä ihmiseltä vapauden, omaisuuden ja kunnian.

Silti tuomioistuinten vallankäyttöä valvotaan hämmästyttävän heikosti. Suomessa media on perinteisesti selostanut oikeudenkäyttöä kunnioittavan välimatkan päästä, oikeuden ratkaisuja kyseenalaistamatta. Vallan vahtikoiria ei ole juuri nähty oikeuslaitoksen tontilla.

Syyttäjä käyttää yksilönä jopa vielä suurempaa valtaa kuin tuomarikollegio. Portinvartijana syyttäjä päättää kuka joutuu tai pääsee tuomioistuimen eteen ja kuka ei. Ja syyttäjän syytteistä menee tuomioistuimissa 95 prosenttia lävitse.

Useimmat suomalaiset eivät koskaan elämässään joudu oikeuteen. Ja suurimmalle osalle heistä, jotka joutuvat, kokemus on ainutkertainen. Heille juttu ei ole milloinkaan pieni, vaan aina suuri.

Maanviljelijä Tuomo Halmemiehen tapaus osoittaa vaikuttavasti, kuinka suuri asia näennäisesti pieni oikeusjuttu asianosaiselle on. Sen mukana maailma pysyy pystyssä tai romahtaa.

Myöskään oikeusistuimen ei koskaan tulisi pitää mitään ratkaistavanaan olevaa juttua niin vähäpätöisenä, että siitä voidaan tuomita riitaa puolittaen jotakin pientä, ikään kuin varmuuden vuoksi.

Jos Tuomo Halmemies tuomittiinkin syylliseksi rikokseen ilman selvää näyttöä, niin kuinka edustava tämä tapaus on, jos ajatellaan Suomen koko oikeuslaitosta?

Sen tiedämme, että Suomen tuomioistuinlaitos on vajonnut mutasarjaan oikeusjuttujen kestolla mitattuna. Siitä Suomi on jo saanut kymmeniä tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta, eikä loppua ole näkyvissä. Halmemiehen tapaus panee epäilemään, että Suomen oikeusistuimet tuottavat myös sisällöllisesti kelvottomia ratkaisuja.

Kysymys Halmemiehen tapauksen edustavuudesta on itse asiassa tarpeeton. Yksikin oikeusmurha on liikaa, oli asia kuinka pieni tahansa. Semminkin kun asiaa koskeva oikeusohje on yksinkertainen: epäselvässä asiassa on tuomittava syytetyn eduksi.

Tai niin kuin Amerikassa sanotaan: ”Beyond reasonable doubt”. Syytetty on vapautettava, jos hänen syyllisyyttään vastaan voidaan esittää järkevä epäilys.

Voiko kukaan väittää, että Halmemiehen syyllisyyttä ei olisi voitu epäillä järkevillä perusteilla?

Martti Backman